Kansainväliset verkostot INTR (The International Network for Transplantation and Restoration) ja englantilainen säätiö Cure Parkinson’s Trust isännöivät marraskuussa Edinburghin yliopistossa järjestettyä luento- ja paneelikeskustelutilaisuutta, jonka aiheena oli mm. potilasnäkökulma kliinisiin tutkimuksiin Parkinsonin ja Huntingtonin taudeissa. Tilaisuudessa keskityttiin erityisesti solu- ja geeniterapioihin, joita on viime vuosina kehitetty niiden hoitoon. Paneelikeskustelussa potilasedustajat kertoivat, miten kliinisiä tutkimuksia voitaisiin koehenkilöiden näkökulmasta parantaa. Erityisesti toivottiin potilasyhteisön voimakkaampaa sitouttamista tutkimuksiin.
– Hermostoa rappeuttavissa eli neurodegeneratiivisissa sairauksissa modernit hoitomenetelmät jakautuvat karkeasti ottaen kolmeen eri menetelmään. Joko lääkeaineproteiini annetaan potilaalle suoraan, potilaaseen viedään soluja, jotka tuottavat haluttua proteiinia tai muokataan esimerkiksi harmittomista viruksista kuljettajia, jotka menevät soluun ja alkavat tuottaa niissä haluttua lääkeaineproteiinia, tilaisuuteen osallistunut professori Mart Saarma tarkentaa erillisessä puhelinhaastattelussa tilaisuuden jälkeen.
Parkinsonin ja Huntingtonin taudit aiheuttavat tahoillaan tiettyjen solujen tuhoa, ja siksi niihin kumpaankin on maailmalla kehitteillä proteiini-, solu- ja geeniterapioita, joilla pyritään hidastamaan tai jopa pysäyttämään sairauden eteneminen. Lyhyesti sanottuna perinteiset oireita lievittävät lääkehoidot perustuvat kemiallisiin vaikutuksiin. Sen sijaan soluterapiassa tuhoutuvia soluja pyritään eri tavoin suojaamaan tai potilaalle siirretään tuhoutuneiden solujen tilalle haluttuja soluja, jotka voivat olla peräisin potilaalta itseltään tai joltain muulta. Proteiini- ja geeniterapialla taas pyritään muuttamaan solujen toiminta normaaliksi viemällä aivoihin hermosolujen rappeutumista pysäyttäviä proteiineja ja geenejä.
– Soluterapioissa trendinä ovat kantasolut. Suurin edistys on tapahtunut Parkinsonissa. Japanilaiset ovat aloittaneet kliiniset kokeet, jossa parkinsonpotilaille on siirretty kantasoluista tehtyjä dopamiinisoluja korvaamaan tuhoutuneet solut. Myös Lundissa, Cambridgessa ja New Yorkissa tehdään kantasolututkimuksia, mutta keskenään hieman eri tavoin. Mutkia on ollut matkalla, mutta kantasoluterapiat on lupaava teknologia, Saarma vakuuttaa.
CDNF-lääkeaihiolla potentiaalia hermorappeumasairauksien hoitoon
Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutin tutkimusjohtaja Saarma oli yksi Edinburghin keskustelutilaisuuteen esitelmöimään kutsutuista asiantuntijoista. Saarma on tutkimusryhmineen kehittänyt hermosoluja suojaavaa proteiinia, ns. hermokasvutekijää nimeltä CDNF. Sitä on alkujaan kehitetty Parkinsonin tautiin, jossa sillä pyritään suojaamaan keskiaivojen dopamiinia tuottavia hermosoluja ja jopa palauttamaan toimintakyvyttömiä soluja toimintakykyisiksi.
– Suomalaisen lääkekehitysyhtiön Herantis Pharman toimesta CDNF läpäisi vaiheen 1 kliiniset tutkimukset. Siinä nähtiin motoristen oireiden parantumista muutamilla potilailla, joilla oli ollut Parkinson keskimäärin 10 vuotta, Saarma kertoo.
Saarma tutkimusryhmineen näkee CDNF:ssä potentiaalia myös muiden hermorappeumasairauksien hoitoon. Esimerkiksi eläinmalleissa CDNF on jo osoittanut potentiaalia Huntingtonin taudissa. CDNF-lääkeaihioon liittyy toinenkin toivoa antava uutinen.
– Huomasimme CDNF:ssä yllättävän asian. Se ei näytä toimivan terveillä soluilla, mutta vaurioituneissa se toimii. Se saattaisi tarkoittaa sivuvaikutusten vähyyttä.
Monia asioita vielä ratkaisematta
Kuulostaa huikealta, että geenejä ja soluja voidaan muokata ja sitä kautta pyrkiä vaikuttamaan sairausmekanismeihin. Se ei kuitenkaan ole suoraviivaista, sillä hoitoihin voi liittyä haitallisia sivuvaikutuksia. CDNFään kuten muihinkin solu- ja geeniterapioihin liittyy lisäksi hyvinkin käytännöllisiä haasteita.
– CDNF annetaan suoraan aivoihin, mutta aivokirurgiaan liittyy infektiovaara, se on kallista ja monelle pelottavaa. Kun Herantis Pharma alkoi rekrytoida vapaaehtoisia parkinsonpotilaita tutkimukseemme, pidimme lukuisia kokouksia, jossa sai tavata tiimin. Kun ihmiset tajusivat aivokirurgian monimutkaisuuden, moni vetäytyi. Siksi kehitetään myös muita annostelutapoja esimerkiksi ruiskeena ihon alle tai joskus ehkä tablettina. CDNFää on onnistuttu eläimillä antamaan myös nenän kautta, Saarma selittää.
Maailmalla on käynnissä useita eri tutkimuksia, jotka hyödyntävät erilaisia mekanismeja. Tutkimuksilla pyritään löytämään vastauksia myös siihen, missä sairauden vaiheessa geeni- ja soluterapioita pitäisi aloittaa ja minkälaisilla annostuksilla niitä pitäisi antaa. Edinburghissa puhunut tutkija Cheney Drew Cardiffin yliopistosta kertoi, että esim. Huntingtonin taudin kohdalla kokeissa on jo onnistuttu vähentämään ns. haitallisen huntingtiini-proteiinin määrää, mutta vielä ei tiedetä, millaiset annostukset auttavat lieventämään oireita ja toisaalta sivuvaikutukset eivät saa ylittää hoidosta saatavaa hyötyä.
Eettisiä kysymyksiä
Edinburghissa käydyssä paneelikeskustelussa nousi esiin toive siitä, että sairastavat perheineen otettaisiin kliinisissä kokeissa paremmin huomioon. Tietoa pitäisi antaa niin, että se on kohderyhmälle ymmärrettävää.
Jotkut ovat niin innokkaita osallistumaan tutkimuksiin, että he eivät välttämättä etukäteen sisäistä, kuinka raskasta se voi olla sekä fyysisesti että henkisesti. Erityisesti tutkimukset, joihin liittyy aivokirurgiaa tai muita ns. kajoavia toimenpiteitä, sisältävät jopa riskejä, joista jokaisen tulisi olla riittävän tietoinen.
Tutkimuksissa käytetään vertailun aikaansaamiseksi plasebovaikutusta antamalla osalle tutkittavista ns. lumelääkettä tai -hoitoa. Paneelikeskustelun osallistujat ymmärsivät plasebolääkkeet, mutta olivat yhtä mieltä siitä, että kajoavien hoitomenetelmien kohdalla kysymys on eettisesti monimutkaisempi. Onko ok altistaa tutkimukseen osallistuva kirurgiselle toimenpiteelle, jos hän ei todellisuudessa saa testattavaa hoitoa?
Perheiden osallistaminen tärkeää
Jotkut ovat valmiita osallistumaan tutkimuksiin riskeistä huolimatta, sillä tutkimukset eivät etene ilman koehenkilöitä. Koehenkilöitä rekrytoidaan potilasjärjestöjen avulla ja siksi olisi toivottavaa, että tutkijayhteisöt jakaisivat potilasjärjestöjen kautta tietoa myös siitä, minkälaista tutkimuksiin osallistuminen on. Perheiden osallistaminen on tärkeää siksikin, että vain perheet tietävät, miten sairaus vaikuttaa arkeen.
– Olen ollut potilasyhteisön äänenä pöydissä eri lääkeyhtiöiden kanssa. Lääketeollisuudessa on paljon työntekijöitä, jotka eivät ole koskaan tavanneet sairastavia, sanoi eräs Huntington-yhteisöä edustanut paneelikeskustelija.
Paneelikeskustelussa kuultiin tarina nuorena Parkinsonin tautiin sairastuneesta englantilaisnaisesta, joka oli osallistunut erääseen geeniterapiatutkimukseen. Se oli hänen mielestään selvästi vähentänyt hänen oireitaan ja parantanut elämänlaatua. Kun tutkimus yllättäen keskeytettiin, hän koki sen peräti pahempana takaiskuna kuin diagnoosin aikoinaan. Koehenkilöt olivat hänen sanomansa mukaan jätetty yksin. Hän peräänkuulutti tutkijayhteisöltä vastuuta osallistujien henkisen hyvinvoinnin tukemiseksi.
Sen lisäksi, että tutkimuksen keskeytyminen on rankkaa koehenkilölle, se tuntuu takaiskulta koko potilasyhteisölle. Perheet kaipaavat kipeästi parannuskeinoja ja he ovat tieteessä tunteella mukana. On kuitenkin hyvä muistaa, että jopa keskeytyneistä tutkimuksista opitaan aina jotain eivätkä ne mene hukkaan. Keskustelussa todettiinkin lopuksi, että solu- ja geeniterapioissa kaikki potilasyhteisöt voivat oppia toisiltaan jopa diagnoosirajojen yli.
Geenihoitojen menetelmät ja kliininen käyttö, www.duodecimlehti.fi/duo16182
Suomen geeni- ja soluterapiaseura www.fsgct.fi/
Julkaistu hermolla-lehdessä 4/2021
