Kirjoittaja:TIMO MONTONEN
Sain pyynnön, josta en voinut kieltäytyä. Kirjoittaisinko ensimmäisen postauksen Parkinsonliiton uusille kotisivuille perustettavaan blogiin? Se olisi orientoiva teksti, jossa voisin pohtia kirjoittamista ja blogin olemusta.
Jatkossa blogiin kirjoittaisivat eli bloggaisivat enimmäkseen liiton omat työntekijät, jotka käsittelisivät ammattinsa näkökulmasta ajankohtaisia järjestöasioita ja yhteiskunnan ilmiöitä. Bloggaajana toimiminen olisi vapaaehtoista – blogiteksteistä ei maksettaisi erillistä kirjoituspalkkiota.
Monenlaisia tuntemuksia heräsi, kun ajattelin Parkinsonliiton työntekijöiden liittymistä blogien ja niiden kirjoittajien muodostamaan yhteisöön eli blogistaniaan tai blogosfääriin. Ilahtumiseen sekoittui hämmennystä ja epäilyä. Tiivistän pohdintani kolmeen tunnereaktioon.
Vihdoinkin!
Parkinsonliiton blogia on kaivattu. Blogi tulee tarpeeseen. Blogi antaa liiton työntekijöille ja vieraileville kirjoittajille mahdollisuuden esittää asiantuntijuutensa puitteissa persoonallisia näkökulmia, mielipiteitä ja kannanottoja, jotka voivat olla terävämpiä, voimakkaampia ja värikkäämpiä kuin neutraali asiaviestintä.
Liiton blogista tulee houkutteleva, kun muistetaan ajankohtaisuus, linkittyneisyys ja vuorovaikutteisuus eli lukijoiden kommentointimahdollisuus.
Vaikka kyse on järjestöblogista, jossa kirjoittajat edustavat työnantajaansa, blogiin on viisasta laittaa vastuuvapauslauseke, sivujen ylläpitäjän ilmoitus, että kirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä eivätkä edusta liiton virallista kantaa tai näkemystä.
Nyt vasta…
Miksi Parkinsonliitto ei ole julkaissut blogia sivuillaan jo aiemmin? Blogihan ei ole mikään uusi ilmiö. Eri elämänalueita käsitteleviä blogeja ovat pitkään julkaisseet paitsi yksityishenkilöt myös yritykset ja organisaatiot. Itsekin olen liki kahden vuosikymmenen aikana kirjoittanut verkkoon kolumnipalstaa, blogin edeltäjää, ja sitten blogannut usealla sivustolla eri rooleissa: opetusalan ammattilaisena, kirjoittajakoulutuksen suunnittelijana, Parkinsonpotilaana, kulttuurikeskustelijana. Joskus bloggaaminen on ollut osa palkkatyötä, joskus sivutoimi, joskus vapaaehtoisuuteen tai harrastuneisuuteen perustuvaa.
Mikä on muuttunut, että nyt liitossa tartutaan – vaikka jälkijunassa – tähänkin viestintävälineeseen?
Viestinnän muutoksia on viime vuosina koettu sekä liiton sisällä että ympäröivässä työkulttuurissa. Liiton lehti on uudistunut, se on saanut uuden nimen ja ulkoasun – Parkinson-postia on nyt nimeltään Hermolla, mikä vastaa paremmin liiton profiilia erilaisten liikehäiriösairaiden etujärjestönä.
Viestinnän virtuaalistuminen yhdessä palvelujen digitaalistumisen kanssa asettaa kasvavia paineita harvakseltaan ilmestyvää jäsenlehteä nopeampaan viestintään. Liiton blogi on nähtävissä osana uudistumisprosessia, joka vastaa jäsenkunnan muuttuviin tarpeisiin lujittamalla verkkoviestinnän roolia.
Työn tekemisen kulttuurin muutoksia ympäröivässä yhteiskunnassa on asiantuntijuuden näkyvyyden lisääntyminen. Työpaikan kehittämispäivillä saadaan kuulla, että jokainen on oman työnsä asiantuntija. Tästä on lyhyt matka oletukseen. että jokaisella on sanottavaa työstään. Opintoihin perustuva ja työn mukanaan tuoma asiantuntijuus on työsuhteessa bloggaavilla ikään kuin työnantajan omaisuutta, vaikka sen näkyväksi tekeminen kirjoittamalla vaatiikin muista työtehtävistä poikkeavaa luovuutta ja itsensä likoon laittamista.
Toinen muutos on työ- ja vapaa-ajan välisen rajan liudentuminen – veikkaan, että moni tähänkin blogiin tulevaisuudessa postaava kirjoittaa aivoituksensa iltaisin kotona, viikonloppuna mökillä tai lomamatkalla kaukana työpaikalta, jolloin on helpompi sallia itselleen äkkivääriä näkemyksiä toisin kuin työpaikan sopuun pyrkivässä ympäristössä.
Kannattaako enää?
Blogi-innostuksen huippuhetket perinteisessä kirjoitetussa muodossa on jo nähty. Sosiaalisessa mediassa ääni ja liikkuva kuva ovat rynnimässä kirjoittamisen ohi.
Kuka jaksaa kohta enää lukea ja kirjoittaa, kun suosittujen sivustojen loppumaton kuvavirta tarjoaa voimakkaamman immersion, tietokonepeleistä tutun uppoutumisen tunteen? Punnittua sisältöä tärkeämpää näyttää kuitenkin usein olevan linkkien klikkaamisen houkuttelevuus, vihjailevat ja paisuttelevat otsikot, koukut, jotka johdattavat sisällöltään tyhjiin ”uutisiin”. Lukijan halutaan vain käyvän sivulla, näkevän julkaisuun liitetyt mainokset, jotka jo itsessään ovat omiaan häiritsemään keskittymistä asiantynkään.
Laskeskelin, että saan sähköpostiini kuukaudessa reilut 40 Parkinsonin tautiin ja muihin liikehäiriösairauksiin liittyvää viestiä, joista osa on uusia blogipostauksia. Tarvitsenko vielä yhden kanavan? Suomenkielisten viestien osuutta voisi hyvinkin kasvattaa, sillä alle neljännes tulee Suomesta, valtaosa kansainvälisiltä toimijoilta.
Jos Parkinsonliiton blogi onnistuu luomaan vuorovaikutteista läsnäoloa ja osallistavaa keskustelua liiton sivuilla, se on tervetullut lisä taistelussa kirjoitetun, ajatellun ja ajattelun aineksia tarjoavan viestinnän puolesta.
Tulkoon blogi! Ja blogi tuli.